Lintuelämää

(Tämä teksti on kirjoitettu eräänä kylmänä ja pimeänä talviyönä äitini muistopäivän lähestyessä. Aamuöiden yksinäiset ja hiljaiset tunnit tuottavat mitä kummallisempaa tekstiä, joten tämä on jäänyt pöytälaatikon kätköihin pitkäksi aikaa.)

Lintujen kanssa on vierähtänyt koko elämäni. Ollessani aivan pieni, huomasivat vanhempani selittämättömän rakkauteni lintuihin. Niitä piirsin, niistä puhuin ja niitä ihailin. Pehmolelujen piti olla tottakai lintuja, enhän minä mistään nallekarhuista välittänyt. Lintuja, tottakai. Eihän maailmaani mitään muuta mahtunutkaan.

Joskus olimme perheeni kanssa matkalla jossain, en mitenkään kykene muistamaan, missä olimme. Paikalla oli toivomuskaivo. Isäni antoi minulle ja veljelleni kolikot ja kertoi, että ne täytyy pudottaa kaivoon ja toivoa jotain. Toivetta ei saa kertoa, tai se ei toteudu. Pudotin kolikkoni ja toivoin, toivoin enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa, lintuparia. Kaksi lintua. Ihan ikioma lintupari lemmikeiksi.

Ja sitten, eräänä päivänä, vanhempani veivät minut yllättäen johonkin liikkeeseen. Eläinkauppa. Ja siellä oli lintuja. Katselin häkeissä olevia lintuja ja ihastelin niitä. Samalla vanhempani kyselivät myyjältä, mitkä mahtaisivat olla sopivia lintuja ensimmäisiksi linnuiksi pienelle tytölle. Myyjä suositteli kanarialintuja, esitteli heillä olevia lintuja ja näytti kaksi niistä, jotka ovat pari. Keltainen ja ruskea. Vanhempani kysyivät, tahdonko minä ne. Ja tietenkin minä tahdoin, he tiesivät sen kyllä kysymättäkin. Vanhempani ilmoittivat myyjälle, että otamme ne kaksi lintua ja lisäksi tarvitsemme niille häkin ja ruokaa ja tarvikkeita. Myyjä valitsi sopivan häkin, nosteli hyllystä ruokaa ja muuta tarpeellista ja kertoi vielä hoito-ohjeita. Ja niin me lähdimme kaupasta. Olin epäilemättä maailman onnellisin pikkutyttö sillä hetkellä. Se, mitä eniten olin koko maailmassa toivonut, se mitä eniten koko maailmassa rakastin, oli nyt minulla.

Siitä se alkoi.

Koskaan vanhempani tuskin osasivat kuvitella, mihin lopulta johtaisikaan kahden pienen linnun hankinta. Tuskin osasin minäkään. Vuodet kuluivat, lintuja tuli, häkkejä tarvittiin lisää.

Lopulta olohuoneemme ei enää olohuone ollut. Kyseessä olikin lintuhuone. Lintupölyä, höyheniä, siemenenkuoria ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä - linnunkakkaa. Television katsominen tai puhelimeen puhuminen olohuoneessa alkoivat olemaan mahdottomia edes kuvitella, konsertti kun alkoi samantien. Linnut lentelivät vapaana paljon, jokaisella oli nimi, jokaisen tunnistin samantien ja jokaisen sukupuun muistin ulkoa. Kameran filmirullat täyttyivät lintukuvilla, huoneeni seinät tuskin näkyivät lintujulisteiden alta. Hyllyni olivat täynnä koriste-esineitä, sitä tuskin tarvitsee edes mainita, mitä ne esittivät. Lintukirjoja kainalossa, linnuista puhuin, linnuista kirjoitin, lintuja hengitin ja linnuista elin. Siinä koko maailmani. Linnut.

Vuosien varrella on lintuja ollut aina, lajejakin on ehtinyt useampaa olemaan. Silti yksi laji on ikuisena suosikkinani säilynyt - kanarialintu. Tälle pienelle linnulle menetin sydämeni välittömästi eikä se hohto ole vuosien varrella koskaan kadonnut. Kanarialinnut -ja toki linnut ylipäänsä- ovat elämäni tarkoitus, jotain mitä ilman lakkaisin olemasta, menettäisin osan itsestäni. Energiani, elinvoimani, elämäni, kaikki siinä pienessä siivekkäässä, sulkien peittämässä olennossa.

En vieläkään tiedä, miksi lintuihin rakastuin, mistä se selittämätön ihastus niihin vain tuli. Tuskin koskaan sitä saankaan tietää. Äitini kertoi joskus, että silloin kun odotti minua, oli hänellä ankkoja ja hanhia. Erään kerran niitä ruokkiessaan hän oli liukastunut ja kaatunut pahasti. Hän säikähti kovin, kävikö minulle jotain, mutta täysin kunnossa olin. Tapaturma-altis, mutta sitkeä, jo ennen syntymääni siis. ;)

Äitini vitsaili, että myöhemmin hän on tullut siihen lopputulokseen, että taisin sittenkin lyödä pääni pahasti silloin. Niin pahasti, että ne hänen ankkansa ja hanhensa aiheuttivat selittämättömän linturakkauteni.

Tiedä häntä, mutta yhden asian tiedän. Ilman vanhempieni tukea ja ymmärrystä en koskaan olisi pystynyt elämään ja kasvamaan lintujen kanssa. Heidän ansiostaan täyttyi se toive, jota eniten koko maailmassa toivoin. He kestivät urhoollisesti talon täynnä lintuja, lintujen sotkuja, rahan menoa, kaiken. Kaiken he kestivät sanomatta koskaan siitä pahasti tai koskaan kieltäytymästä enää lintuja katselemasta kattonsa alla. He lohduttivat, kun  itkin kuolleita lintujani, toisinaan he itkivät kanssani, itsekin kun olivat kiintyneet myös näihin. He näkivät kuinka tärkeitä linnut minulle ovat ja he tukivat ja kannustivat minua siinä parhaansa mukaan, siis täysin päinvastaista palautetta verrattuna siihen, mitä muulta ympäristöltä siihen aikaan sain.

Isälleni ja äidilleni tulen aina olemaan kiitollinen siitä, että he antoivat minulle mahdollisuuden elää juuri sitä elämää mitä tahdoin: lintuelämää.

Omistettu äidilleni.

Kiitos kaikesta, hyvistä ja huonoista päivistä. Kiitos linnuista, kiitos rakkaudesta lintuihin. Niin kaikki muuttuu yhtenä hetkenä, yhtenä yönä, yhdellä puhelinsoitolla. Huomista ei koskaan tullut. Kaipaan sinua. Kaipaan sitä huomista. On jälleen vuosipäivä. Vuosipäivä sille hetkelle, kun huomista ei enää tullut.

Nyt tiedän mitä on tyhjyys, sillä sinä yönä olin siellä. Tyhjyydessä. Valkoista. Pelkkää valkoista. Ei ovia eikä ikkunoita, ei poispääsyä. Ja minä putoan. Putoan, putoan, putoan. Koskaan tyhjyyden pohjaa saavuttamatta.

Uskoin, etten tule enää mitään tuntemaan, olen lopultakin tullut immuuniksi kuolemalle. Ettei mikään enää satuta. Aamuauringon noustessa ymmärsin totuuden. Minuun sattuu. Miksi sen täytyy sattua niin paljon? Miksi en voi olla tuntematta?

Tahtoisin muuttaa viimeisen puhelumme joksikin tärkeämmäksi, tahtoisin muistaa viimeisen päivän, jona tapasimme. Viimeiset sanani sinulle olivat; "Nähdään silloin!". Miten merkityksettömiltä ne nyt tuntuvatkaan. Pelkään unohtavani sinut. Haluan muistaa sinut kaikesta hyvästä. Silti muistan vain pienen huoneen, jossa paloi kynttilä. Isä harjasi hiuksiasi. Tai yritti ainakin. Isä itki. Yritti olla itkemättä. Isä ei itke koskaan. Muistan kättelevän lääkärin, muistan ruumishuoneen hajun. - - Muistan myös itkun, muistan punaviinin. Muistan pelon. Pelon, joka varjosti jokaista päivää, jokaista päivää aamusta iltaan. Pelon sinun puolestasi. En kertonut sitä koskaan sinulle.

Haluan muistaa kaiken hyvän, mutta tuntuu, että sitä oli liian vähän. Tuntuu, että se hyvä oli vasta päässyt syntymään. Asiat muuttuivat paremmiksi. Ja sitten kaikki olikin jo ohi. 

Nyt minun ei tarvitse enää pelätä. Mutta ikävöin sinua silti.

Muistatko, miten ilahduit, kun tulit hakemaan minua koulusta ja olinkin ostanut sinulle kimpun punaisia ruusuja? Äitienpäivä tai syntymäpäivä, en muista enää kumpi oli kyseessä.

Me pärjäämme kyllä. Kaiken kaipuun keskellä pärjäämme - sillä emmehän voi muutakaan. 

Isä sanoi, että lukulasisi jäivät pöydälle. Suru tuntui iskevän silloin. Voimakkaana ja murskaavana.

Säästin kaulaketjusi. Ne kolme, joita et koskaan kaulastasi heittänyt, et missään tilanteessa. Ne, jotka kuvastivat sinulle kaikista rakkaimpia ihmisiä, kolmea tärkeää. Nyt ne ovat tärkeitä minulle, kuvastaen sinua.

Hyvää matkaa sinulle sinne, minne ikinä menitkään. Ehkä joskus vielä nähdään?